alex_diamond

I

Nylénin käsitys klassisesta musiikista on jotakuinkin viallinen. Ensin hän haukkuu klassisen musiikin harrastajia elitisteiksi ja ymmärtämättömäksi pop-musiikkia kohtaan, mutta latelee sitten muutaman käsittämättömän, ennakkoluuloisen ja ilmeisen asiantuntemattoman lauseen klassisesta musiikista.

Ensinnäkin Nylén haluaa jostakin syystä sanoa, että partituurimusiikki "ei ole ääntä, vaan eräänlaista kirjallisuutta" erona äänitemusiikkiin, jonka harrastajat taas ovat "äänitaiteilijoita". En ymmärrä koko kahtiajaon tarpeellisuutta, enkä eroa siinä, että kappaletta sävelletään kotona kitaralla, pianolla tai muulla instrumentilla ja/tai harjoitellaan treenikämpällä, jonka jälkeen se muuttuu ääneksi levyllä ja siinä, että säveltäjä kirjoittaa ensin teoksensa paperille (usein apunaan esimerkiksi piano), jolloin se muuttuu ääneksi konsertissa, ja melko usein myös ääneksi äänitteellä. 

Nylén jatkaa: "[Partituurimusiikki] saa voimansa taideinstituution arvostuksesta ja erilaisista sopimuksista. Niin sanotun klassisen musiikin ystävä ammentaa ilonsa yhtä suuresti niistä kuin kuuloaistimuksistaan konserttisalissa." Voin vakuuttaa, että taideinstituution arvostus ja "erilaiset sopimukset" eivät ole minua klassisessa musiikissa kiinnostaneet pätkääkään. Nylén: "Musiikki ilman ihmisen ääntä ei koskaan ole kaukana viihteestä." Anteeksi kuinka? Free jazzin ja modernin klassisen musiikin kaltaiset musiikkityylit ovat kyllä aiheuttaneet ainakin minussa sen kaliiberin transsendentaaleja kokemuksia, etten kerrassaan edes kykenisi keksimään esimerkkejä kauempana viihteestä.

Menen tässä hieman taaksepäin. Nylén kritisoi Esa-Pekka Salosta tämän sanottua että "sinfoniaorkesteri antaa säveltäjälle niin valtavan ilmaisukeinojen valikoiman, ettei populaarimusiikissa kerta kaikkiaan voi yltää yhtä hienoihin saavutuksiin kuin taidemusiikissa." Ymmärrän kritiikin, mutta ymmärrän myös Salosta. En siksi, että pitäisin välineistöä olennaisena musiikinluomisessa, vaan siksi, että klassisessa musiikissa on tehty huomattavan paljon kiinnostavampia musiikillisia kokeiluja kuin populaarimusiikissa. Tämä on tietenkin yleistys, mutta esimerkiksi kokeellisessa musiikissa ollaan usein kiinnostuneita pinnallisista asioista, kuten minkälaisilla soittimilla soitetaan ja kuinka erikoisia ääniä voidaan mahdollisesti saada aikaiseksi. Erityisesti modernissa klassisessa musiikissa on taas struktuurit, sävelkieli, rytmiikka ja psykologiankin puolelle menevät kokeilut viety niin pitkälle, että mielestäni populaarimusiikissa on vain paikoin päästy yhtä kiinnostaville ja perusteellisille taajuuksille. Eritoten kokeellisessa musiikissa tyydytään usein yhteen tai pariin ideaan ja niiden kehittely on melko staattista, siinä missä (modernissa) klassisessa musiikissa teoksen rakenne sisältää loputtoman määrän ideoita ja teemoja, joiden kehittely on pursuilevaa ja muistuttaa runouden logiikkaa. Täytyy kuitenkin sanoa, että eri musiikkityylit stimuloivat erilaisia tuntemuksia. Henkilökohtaisesti moderni klassinen musiikki koskettaa minussa sellaisia alueita, joihin mikään muu musiikki ei ole päässyt. Joissakin Ligetin ja Xenakiksen sävellyksissä on sellaista perustavanlaatuisuutta, että ne herättävät merkityksellisyyden tunteen, jota on vaikea selittää.

Mutta, Nylén jatkaa: "[Musiikissa ilman ihmisen ääntä] ei ole inhoa tai rakkautta herättävää salaisuutta. Ei viettelyä eikä vaaraa. Ja mikä pahinta, ei moraalia eikä arvokkuutta." Pidän kaikkia väitöksiä käsittämättöminä. Enkä vain klassisen musiikin suhteen. Mitä muuta Arvo Pärtin, Einojuhani Rautavaaran, Popol Vuhin tai John Coltranen musiikissa on kuin rakkautta herättävää salaisuutta? Mitä muuta kuin vaaraa on melkein missä tahansa modernin klassisen musiikin sävellyksessä? Tai vaikka Sibeliuksen neljännessä sinfoniassa? Ei arvokkuutta? Mitä se edes tarkoittaa? Ei instrumentaalimusiikki ole inhimillisistä tunteista tyhjää, päinvastoin se ilmaisee usein hyvinkin syvällisiä tunteita, olivat ne sitten free jazzin aiheuttamia uskonnollisia väristyksiä, Debussyn aiheuttamia aaltoilevia merten unikuvia tai - jälleen Sibeliuksen - aiheuttamia luonnon- ja myytinkuvia. Puhumattakaan niistä loputtomista rakkauden tai henkilökohtaisen etsinnän tunteista, joita valtaosa säveltäjistä jäljentää partituuriinsa.

Ilmeisesti Nylén tarkoittaa klassisella musiikilla vain tuntemaansa varhaista klassista musiikkia läväyttäessään pöytään ehkä epäonnistuneimman lauseensa "Klassinen soitinmusiikki on miellyttävää, pahimmillaan miellyttämisenhaluista, liehakoivaa - -". Paitsi että 1900-lukulaista klassista musiikkia ei parhaimmassa tapauksessakaan voi sanoa miellyttämisenhaluiseksi, löytyy miltä tahansa ajalta kyllä säveltäjiä, joilla varmasti oli ensisijaisesti ihan muita ajatuksia kuin tehdä miellyttävää musiikkia.

Nylénin pop-kriitikkonäkemyksissä en tosin voisi olla enemmin samaa mieltä. Suomalaisen musiikkijournalismin lähtökohta on jonkinlainen ylimielinen sivistymättömyys. Kun vertaa suomalaista musiikkijournalismia vaikkapa brittiläiseen, niin ei voi kuin ajatella, että tässä asiassa olemme juntteja, joita tuottamisen, hyvien soundien, uskottavuuden ja kaikenlaisen pinnallisen epäolennaisuuden viehätys sokaisee. Heti kun mennään kotikutoisuuden tai kokeellisuuden alueelle, toimituksesta ei löydy yhtäkään henkilöä, joka ei olisi palikkamaisesti lokeroimassa ja esittämässä ahdasmielistä ja beat-komppien pöhöttämää näkemystään. Kaikki missä vähänkin haiskahtaa "taide" on teennäistä, naiivia ja ylipäätään täysin käsittämättömissä. Ihan kuin kaikki musiikki turvallisten indie-suosikkien ulkopuolella olisi jotain geneeristä massaa, jota tehdään vain taidekouluissa aina saman muotin mukaan ja vailla minkäänlaista tarkoitusta.

II

Nylén kirjoittaa miehisyydestä ihan kiinnostavasti. Vaikkakin herää ajatuksia, että hän vihaisuudessaan ja tuomitsevaisuudessaan muita kohtaan onkin melko lailla miehekäs. Mutta Nylénhän on toki tyyliniekka, ja vihaisuus on tyylikkäämpää kuin vaikkapa myötätunto.

Porno ilmiönä kiinnostaa minua. No, ainakin jossain määrin. Nylén kirjoittaa "Lisasta", joka kertoo kokemuksistaan peep show'n stripparina New Yorkissa: "Ja niin opin puolen päivän jälkeen, kuinka saan miehet pysymään kabinetissa: He eivät ylimalkaan ole kuumina taiteellistyyppiseen strip-teaseen ja Playboy-poseeraukseen, vaan he haluavat aivan teeskentelemättä ja kiinteästi tutkia naisen anatomiaa: pillun sisusta, klitorista, persereikää, kaikkea mahdollisimman läheltä, monet kumartuvat eteenpäin runkatessaan nähdäkseen kaiken aivan tarkkaan."

Hardcore-porno on ilmeisesti jonkin evolutiivisen kehityksen seurauksena muokannut sitä, mistä miehet kiihottuvat. Olen kaiketi auttamattoman vanhanaikainen, mutta lähikuvat tympivät minua yli kaiken (etenkin hyvin tunnettu lähikuva penetraatiosta). Minua kiihottaa nähdä naisen vartalo kuvattuna mahdollisimman neutraalisti, kohtuullisen etäisyyden päästä ja luonnollisessa seisoma-asennossa kaikista kulmista. Voihan olla että persereiän läheinen tarkastelu ja pillun sisus ovat kiihottaneet miehiä ensisijaisesti kautta aikain ja minä olen vain nihkeä ja sovinnainen. Mutta perinteisen hardcore-pornon homoseksuaalinen aspekti kummastuttaa silti. Kuka heteromies kiihottuu, kun kuvataan viisi minuuttia tai pidempäänkin suihinottoa, eli miehen limaista kyrpää lähikuvassa? 

Kaiken kaikkiaan hardcore-porno ei ole kovin kiihottavaa. Se on oikeastaan ällöttävää, mielikuvituksettomien ihmisten erotiikasta riisuttua fantasiaa, jossa kiirehditään näyttämään mekaanista jynkytystä ilman minkäänlaista vihjailua tai katsojan viettelyä. Miehet ovat myös usein oksettavan ylimielisen näköisiä machoja, jotka saattavat läpsiä naista poskelle tai käännellä tätä kuin jotain nukkea asentoa vaihtaessaan.

III

Mikä on Nylénin agenda? Hän hyökkää miehistä väkivaltaa ja yleensäkin ihmisten väärintekemistä vastaan, mutta itse hän nautiskelee kostoromaaneista ja lähes yksinomaan kiivaasta taiteesta. Onko Nylénin oma poleemisuus ja vastustaminen samaa miehistä repimisen ja hajottamisen halua kuin jota hän ensisijaisesti kritisoi? Miksei hän nosta esille myönteisiä, rakentavia ja, sanoisiko, ylevöittäviä teoksia ja ajattelijoita, jos ihmisten typeryys ja miehisyys häntä niin ärsyttää? Toisin sanoen, kumpi hänellä tulee ensin: halu muutokseen vai halu olla vihainen, katkera ja epäluuloinen (mille tahansa)?

Nylénin missio ja ilmaisu ovat eittämättä kiinnostavia ja ajatuksia stimuloivia, mutta hänen tekstinsä jättää myös pääasiallisesti lohduttoman olon ennen halua pyrkiä hyvään.

On tietysti tärkeää osoittaa epäkohtia, mutta niiden edessä ei tulisi tuntea toivottomuutta, vaan vaikka illuusiota siitä, että muutos on mahdollinen, että taistelu itsessään on merkityksellistä, että on myös niitä, jotka eivät ole mätiä ja sairaalloisten viettiensä vietävissä. Minä en tiedä, mitä kaikkea ihmiset todellisuudessa ajattelevat, mutta suurin osa ainakin minun tuntemistani ihmisistä vaikuttaa vilpittömän hyväntahtoisilta.

Tyhjään tulee tahra.

Tyhjä on sinun tahtosi nimi.

Kaikki syntyy itsestään / mikään ei synny itsestään.

Itse on ääretön.

Tyhjä uni on jumalan nimi.

Tyhjä kudos, ontto kappeli, saturnuksen verinen ruumis, lahja oksentavalle auringolle.

Aamukahviin syntyvä ajatuskupla on tyhjä.

Syvien vesien tuntematon kala on tyhjä, ja kuolee kun kaaoksen kiljuva arkkitehti ottaa käteensä viimeisen palan.

Meri pysähtyy, lumisade pysähtyy, virastojen vaivalloinen, pihisevä hengitys pysähtyy.

Pysähdyksessä on aukko valolle.

Valon rakenne muistuttaa muurahaisen tietoisuutta.

Hengitys muodostaa tyhjän laulun.

Hengitys on kaikki.

Jokainen kirjain on vaihtoehtoinen todellisuus. Jokainen sana on kuoleva eläin. Jokainen kuvotuksen hetki on osa ikuisen nautinnon ruumista. Jokainen muisto kuolee syntyessään.

Mitään ei voi sanoa loukkaamatta tyhjyyttä.

I

Mikä kohtalon, oikeassaolemisen ja voiman tunne mahtaakaan vallata kun on valmis poliittiseen väkivaltaan, ja kuinka vastakohtaisia vaikutuksia sillä on ihmisissä jotka ovat pelkurimaisempia mutta ehkä sittenkin enemmän oikeassa. Samoin kun kirjoitan runon, uskon tekeväni palveluksen maailmalle: uskon kohtaloni merkitykseen, olen universumi pienoiskoossa. Saatan tehdä tarpeettoman suuria uhrauksia, saatan uskoa koko elämän kestävään rituaaliin, jossa läpikäymäni antaa painon sille mitä teen, pyhittää sen, antaa sille sen voiman. Välittyykö kokemus, onko kaikki sen arvoista? Onko sillä väliä? Ketä varten minä kierrän ympyrää kuin aurinko, kuka minusta välittää? Kuka antaa minulle hyvänyönsuukon kun makaan kaatopaikalla henkitoreissani? Onko minun oltava se joka olen ilman oikoreittejä? Voiko upota kiven sisään, voiko maailmassa olla jokainen kuviteltavissa oleva mahdollisuus? Onko epäonnistujan epäonnistuttava? Onko oltava uskollinen jollekin jota ei ole, mutta jonka paino musertaa sinut hiekanjyviksi jos lakkaat hakkaamasta päätäsi seinään? Kuka on se hiljainen naapuri, jonka et koskaan näe lähtevän asunnostaan? Onko hän ihminen, joka varastaa omaisuutesi antaakseen sinulle arkun täynnä tyhjiä papereita? Uskon musteeseen, joka liukenee ja tulee taas näkyviin ja sydämenmuotoiseen hautakiveen johon on kaiverrettu muisto ajalta ennen alkuräjähdystä.

II

Minulla ei ikinä ole ollut ongelmia ylettömyyden kanssa: että saisin liikaa liian helposti ja ajautuisin likaisiin baareihin toivottomassa masennuksessa mitä tahansa muuta etsien. Kauneuden portit on minulta suljettu. Minä vain kuvittelen. Pessoan sanoin: minussa on kaikki maailman unelmat.

III

Kysymys siitä kenelle kirjoittaa ja tavoittaako se yleisön on täysin epäolennainen. Ei voi kirjoittaa kuin siitä mitä tuntee. Henkilökohtaisesti tavoitan mieluummin rehellisesti yhden ihmisen kuin epärehellisesti miljoona ihmistä.

En pidä itseäni kokeellisuuden vastustajana, päinvastoin tunnun puhuvan liikaakin kokeellisuudesta. Mutta huomaan pitäväni enemmän esimerkiksi kokeellisesta elokuvasta ja musiikista kuin kokeellisesta runoudesta. Tämä johtuu kenties siitä, että nk. sekulaari runous on jo itsessään aika kokeellista, ja kokeellinen elokuva ja kokeellinen musiikki muistuttavat enemmän sekulaaria runoutta (tällaisten nimenantojen takana on tietenkin kärjistämistä) kuin kokeellista runoutta.

Kokeelliseen elokuvaan ja musiikkiin liittyy ainakin oman kokemukseni mukaan suurimmassa määrin pyrkimys kauneuteen ja eriasteisiin metafyysisiin kokemuksiin. Kokeellinen runous, vaikkakin tunnen sitä verrattain huonosti, taas yhdistyy mielessäni dekonstruktioon ja siihen, että kaikenlainen mystiikka ja yksilön kokemus pyritään minimoimaan, luomaan sellaisia keinoja puhua, jotka muuttuvat kielipeleiksi. Tutkimuskohteeksi tulee ennemminkin kieli ja teoria kuin yksilön kokemus.

Toki kielen tutkiminen voi olla suuressakin määrin yhteydessä yksilön kokemukseen, jos ajatellaan kieltä käsitteellisyytenä, jonka taakse runokokemus pyrkii ilmaistessaan jotain esikielellistä tai sanojen takana olevaa selittämätöntä. Kuitenkin näyttäisi, että nyt pinnalla oleva kokeellinen runous on juurikin sidoksissa käsitteellisyyteen, jonka kanssa se leikittelee esimerkiksi huonoa makua ironisoimalla. Kyse on älyllisestä runokokemuksesta, joka tuntuu vieraalta.

Tuntuu siltä, että pyrkimys kohti kauneutta, totuutta ja Itseä on yhtäkkiä vanhanaikaista, romantiikan ja modernismin ajan haihattelua. Vastakkainasettelu on mielestäni tympeä, ja kokeellisuudessa kiinnostavaa on ainoastaan se, jos sen pyrkimyksenä on löytää jokin väkevä ja vielä tuntematon tapa puhua, jolla ilmaista jotakin olennaista maailmasta ja Itsestä, mielen ja universumin mekaniikasta.

Uusi kokeellisen runouden aalto Suomessa, niin epäyhtenäinen kuin väitetysti onkin, tuntuu lähinnä tympeältä, tunkkaiselta, käsitteelliseltä ja itsetarkoitukselliselta. Joku flarf kiinnostaa ehkä yhtä paljon kuin uusi amerikkalainen rikossarja tai se kun joku satunnainen tyyppi syö banaanin Latviassa. Henkilökohtaisesti haluan vain ilmaista kauniita kuvia ja välittää jotain siitä näystä, joka minulla on tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen hankaamisesta ja niiden yhtymisestä. Jos se tuntuu vaativan kokeellisia keinoja, en vastustele. Runouden keinojen kyseenalaistaminen ensisijaisena pyrkimyksenä ei kuitenkaan aja minusta mitään tarkoitusta, vaan johtaa lähinnä johonkin käsitetaiteeseen rinnastettavaan sisäpiirin piereskelyyn. 

Jumala ei todella sano mitään, sillä jumala on puolueeton. Samalla jumala on kaikki, ja jokainen joka uskoo on oikeassa. Usko ja tahto kulkevat käsi kädessä. Maailman uskonnolliset ongelmat loppuisivat silloin, kun uskovat tajuaisivat, että kukaan ei omista jumalaa, sillä jumalalla ei ole persoonaa. Mutta jumalalla on loputtomia heijastuksia, jotka me sotkemme äärettömään, nimettömään jumalaan. Kaikki virtaa, eikä johdatus tai tunne oikeassa olemisesta johdu siitä, että on löytänyt todellisen jumalan, vaan siitä, että tahto, hyvä, paha, minkälainen tahansa, johtaa johdatukseen, jos uskoo tarpeeksi vahvasti.

Nopea ajatus:

Miksei rikoselokuvissa useinkaan pohdita rikollisuutta ja pahuutta samalla ponnella kuin sotaelokuvissa pohditaan sodan järjettömyyttä, vaan rikolliset tehdään suorastaan ihailtaviksi, vähintäänkin raflaaviksi? Eikö rikoksen maailma perustu arvoihin ja hierarkioihin, joiden pitäisi oksettaa eikä viihdyttää?

Nopeat vastausehdotelmat a ja b:

a) Jotkut ohjaajat ovat vain niin ääliöitä, etteivät haluakaan pohtia rikollisuuden sosiaalista ja yhteiskunnallista aspektia, vaan haluavat vain tehdä tyhjänpäiväisiä, joskin monen mielestä viihdyttäviä elokuvia.

b) Haluamme katsoa elokuvia heikoista tai pahoista ihmisistä, joissa kuitenkin piilee hyvyys, joka elokuvan aikana puhdasoppisen draaman kaavan mukaan nousee esiin (henkilö X on suorastaan tahtomattaan tai yhteiskunnallisten olojen seurauksena ajautunut rikoksen maailmaan).

Vaihtoehto b pätee kuitenkin vain osaan rikollisista kertovista elokuvista, eikä selvitä luullakseni kovinkaan kattavasti rikoksen maailmaa.

No viimeistelin toisenkin biisin. Löytyy, kuten tavallista, täältä: http://www.mikseri.net/neitsytkuolema

Musiikkia uutta: www.mikseri.net/neitsytkuolema

vittu minä puristan kuun ja kolmiulotteisen ajan niin pieneen ryttyyn että päässäni tapahtuu ydinräjähdys, minä olen robottimessias, ja yksinäinen surullinen nauru kaikuu tyhjissä pulloissa, joista siemailitte limonadia kun johannes kastaja oksensi ok-makkaran auton takapenkillä. vaadin oikeudenkäynnin, jossa puidaan jokainen elämäni epäonnistuminen, ja jälkikäteen vietän juhlia kattohuoneistossa, siellä on tukehtuvia puita, tyhjiä pukuja tanssimassa pentagrammien päällä ja joku limainen naistennaurattaja jolta ostan superhuvilan ja kuvottavan pyhän tikarin. sitten, joskus tulevaisuudessa, rakennukset sulavat ihmisten päälle, rakkauspommi posahtaa majurin silmille ja aavemainen läpinäkyvä silmä näkyy taivaalla kaikkialla koko maailmassa. portto nakkilasta tanssii itsensä transsiin ja ihmisen pojat takahuoneessa posauttavat shamppanjan. tämä kaikki johtui siitä, että kävelin kadulla, joka ei koskaan loppunutkaan ja itkin kuin pikkupoika saadakseni universumilta turpaan. oli kevät ja ilmassa tuoksui toivo.