No viimeistelin toisenkin biisin. Löytyy, kuten tavallista, täältä: http://www.mikseri.net/neitsytkuolema

Musiikkia uutta: www.mikseri.net/neitsytkuolema

vittu minä puristan kuun ja kolmiulotteisen ajan niin pieneen ryttyyn että päässäni tapahtuu ydinräjähdys, minä olen robottimessias, ja yksinäinen surullinen nauru kaikuu tyhjissä pulloissa, joista siemailitte limonadia kun johannes kastaja oksensi ok-makkaran auton takapenkillä. vaadin oikeudenkäynnin, jossa puidaan jokainen elämäni epäonnistuminen, ja jälkikäteen vietän juhlia kattohuoneistossa, siellä on tukehtuvia puita, tyhjiä pukuja tanssimassa pentagrammien päällä ja joku limainen naistennaurattaja jolta ostan superhuvilan ja kuvottavan pyhän tikarin. sitten, joskus tulevaisuudessa, rakennukset sulavat ihmisten päälle, rakkauspommi posahtaa majurin silmille ja aavemainen läpinäkyvä silmä näkyy taivaalla kaikkialla koko maailmassa. portto nakkilasta tanssii itsensä transsiin ja ihmisen pojat takahuoneessa posauttavat shamppanjan. tämä kaikki johtui siitä, että kävelin kadulla, joka ei koskaan loppunutkaan ja itkin kuin pikkupoika saadakseni universumilta turpaan. oli kevät ja ilmassa tuoksui toivo.

Viime aikoina on tullut paljon elokuvia, joissa fiktiiviset hahmot tai vaihtoehtoinen todellisuus kuvataan realistisesti, joissa eskapismi, fantasia ja romantiikka rationalisoidaan ja tuodaan maan pinnalle. Itse pidän eskapismista, ja vaikka esimerkiksi James Bondin raadollinen kuvaaminen toimii omalla tavallaan, pidän vanhojen James Bondien halpaa eksotiikkaa viehättävämpänä.

Mikä ilmiössä tuntuu yhdellä tapaa ärsyttävältä, on se, että on enää harvoja asioita, joissa on myyteistä muistuttava selittämätön ulottuvuus: kun kaikkea ei selitetä, syntyy taikamaailma, joka kätkee itseensä salaisuuden. Asioiden järkeistäminen kiihtyi viimeistään valistuksen myötä, ja tuntuu että nyt meiltä halutaan viedä viimeinenkin mysteeri. Siksi hölmölläkin tavalla satumaisiin todellisuuksiin luottava tarina tai maailma tuntuu virkistävältä tuulahdukselta, johon on mukava unohtua.

1900-lukulaista länsimaista kirjallisuuttakin leimaa psykologisointi, ja tuntuu että naiivi asioista innostuminen, kauniin, mutta kliseisen kuvaston käyttäminen, on sallittua lähinnä lastenkirjallisuudessa. Vanhoissa Hollywood-elokuvissa viehättää juurikin niiden naiivius; onkin ristiriitaista, että niitä arvostetaan, mutta niiden tapa kertoa tuntuu silti "vanhentuneelta". Tämä on tietysti yleistys, mutta minusta tuntuu, että vanhoissa Hollywood-elokuvissa on paljon enemmän taikaa ja selittämätöntä, missä nykyisiä elokuvia leimaa usein teknisyys: tarinankerronta tuntuu liian oikeaoppiselta ja palapelimaiselta - tuntuu kuin käsikirjoittajat kirjoittaisivat toisille käsikirjoittajille stilisoituja näytteitä virtaviivaisesta osaamisestaan sen sijaan että unohtuisivat kirjoittamisprosessiin ja saisivat rivien väliin sen selittämättömän, joka tekee tarinoista maagisia.

Tulin ajatelleeksi asiaa, kun katsoimme ruotsalaisen vampyyrielokuvan Ystävät hämärän jälkeen. Sen sinänsä kiinnostava idea on sijoittaa vampyyreita Tukholman lähiöön. Elokuvan katsomisen jälkeen minulle jäi kuitenkin kylmä, kolkko ja mitäänsanomaton olo. Samanlainen olo minulle jäi uudesta Batman-elokuvastakin (Gotham Cityn kuuluu olla sateinen, synkkä ja sarjakuvamainen, eikä mikään New Yorkin lähiö!). Myyttisten tai epärealististen hahmojen ja maailmojen rationalisointi johtaa ainakin omalla kohdallani siihen, etten unohdu minulle tarjottavaan maailmaan, vaan suhtaudun siihen analyyttisesti, älyllistäen. Katsomisprosessista valtaosa menee sen miettimiseen, miten myytti on purettu ja hajotettu osiin, kuinka aiemmissa eskapistisissa kuvauksissa on jätetty se ja se järkisyy huomiotta. En pidä tätä puhtaana katsomisprosessina, vaan ennemminkin tieteellisenä tutkimustyönä.

Toisaalta katsomisen tapoja on toki lukuisia, ja niistä kaikista voi nauttia niiden sulkematta pois toisiaan. Se kertookin varmasti jotain ajastamme, että nautimme yhtä lailla jostakin asiasta kuin sen täydellisestä vastakohdasta, ja miljoonista asioista niiden välissä. Itse haluaisin kuitenkin että jotkut asiat saisivat säilyä naiiveina ja epäloogisinakin.

Tässä maailmassa on mahdotonta olla ruma ja onnellinen.

Haluaisin antaa aiheita ihmisille. Mikäli haluat aiheen, kirjoita nimesi, hiustenvärisi ja kengänkokosi comments-alueelle.

Toiseksi ehdottaisin: tee kokoelma jonka pituus on 80 min. - (n.) 40 min. 70-luvulta ja (n.) 40 min. 90-luvulta, ja lähetä se haluamallesi henkilölle. Siitäkin voi ilmoittaa kommentteihin (Minä, Tuomas Anhava, haluan tehdä kyseisen kokoelman Edith Södergranille, jolloin Edith Södergran ilmoittaa osoitteensa, mikäli näin toivoo).

Kaikkialla ja koko ajan joku yrittää tehdä meihin vaikutuksen mainostamalla itseään, ryhmäänsä, mitä tahansa tuotetta, ajatusta tai elämäntapaa. Voi olla, että iso firma tekee sen puolestamme. Silloin asiasta tehdään ilmiö jo ennen kuin kukaan edes tietää, mistä on kyse. "Panda-mania alkaa 1.8." Selvä. En ole ikinä osannut korottaa itseäni jalustalle. En osaa törkeästi tarjota tuotostani kuin joku sutenööri. Mutta se tuntuu tänä päivänä olevan ainoa vaihtoehto, se on tavallaan kapinaa isoja koneistoja vastaan isojen koneistojen keinoin. Toisaalta voi yrittää luottaa onnekkaisiin sattumiin tai vaikka siihen että tuntee oikeita henkilöitä. En usko, että joku Joose Keskitalo on paljonkaan tyrkyttänyt musiikkiaan. Itsensä mainostaminen on jo siksikin hankalaa, että kaikki mainostamisen keinot ja on jo käytetty. Jokainen yrittää olla koko ajan toista nokkelampi ja omaperäisempi, ja ympärille kertyy rauhattomuutta herättävä, tukehduttava informaatiomöly. Tai ehkä tukehduttava on väärin sanottu, turruttava voisi olla oikeampi sana. Itse tulen vain ärtyneeksi jokaisesta baarin vessaan liimatusta bänditarrasta. Meitä eivät ympäröi enää esimerkiksi kauniit rakennukset, vaan valotaulut ja mainoskyltit, jotka likaavat minkä tahansa kauneuden. (Mitä enemmän olen miettinyt graffiteja, sitä enemmän olen tullut tulokseen, että ne ovat informaation käsittämättömin ja tyhjin muoto.)  Informaatiosta tulee muodotonta, merkityksetöntä, vastenmielistä, hyvätkin asiat ovat vain jonkin markkinointikoneiston tylsä tuote, jota puidaan naistenlehtien ostetuissa jutuissa. Joku huutaa: "Riiaak!" Toinen vastaa: "Jupupup?" Siihen ei enää löydy vastausta. Olemme kanjonissa huutamassa ja kuuntelemme omaa kaikuamme. Yritämme löytää oikean äänensävyn, että kaiku matkaisi neljännen ulottuvuuden kautta kuuhun. Kuussa seisoo mies, joka osti taskunauriin vuonna 1970, ja se toimii yhä. Hänen isoäitinsä osti 500 euron videot ja ne hajosivat vuodessa. Minä olen Mikko Nenonen, ja viimeinkin minulla on otsaa myöntää se. Ihmiset ostavat sen mitä heille tarjotaan, he ottavat televisiomainoksesta hokeman, koska se näytetään joka päivä 50 kertaa. Mutta onko meistä viimeinkin tullut muodottomuuden koneita? Tietysti on niitä, jotka valitsivat toisin jo nuorina. Mutta mistä valtavirrassa on nykyisin kyse? Pitäisikö sen kiinnostaa meitä? Voiko informaatio enää olla puhdasta ja viatonta, vai onko kaikki jo liattu välikäsillä ja tyrkyttämisen pakolla? Synnyttääkö orgaaninen melupaska niin paljon sekaannusta mielessä kuin sen itse kokee, vai tottuuko ihminen mihin tahansa?

Viime aikoina on mennyt niin hyvin, että odotan valtavaa romahdusta tai yllättävää takaiskua.

jarno lindemark pyysi minua lähettämään itselleen runon päivässä. ihan niin usein en ole pystynyt. tämä on neljäs. saattaa vaatia palaamista.

nyt, tuulikellot soivat ulkona, kunnes

mustuus hävittää äänet ja kuu uppoaa

omaan yksinäisyyteensä, tänään on

syntynyt lapsi joka valloittaa maailman

tänään on syntynyt lapsi joka karkaa

olemisen utopiaan ja rusentaa kaiken

maantiet odottavat hengitystään pidellen

merkillistä yötä joka oksentaa ympärilleen

pulppuavaa alkuvoimaa, niin, aina on

joku joka löytää kadonneen kohdan

joka ei halua ymmärtää mitä kaikki

ymmärtävät, vaan jotain kokonaan

muuta, mutta maailma ei ymmärrä

maailma ei tunne sympatiaa, maailma

ei lue valituskirjelmiä eikä itke rakastetun

perään, kaikki tapahtuu, sillä kaiken

on tapahduttava, pimeys astuu rappusiin

ja tunkeutuu makuuhuoneisiin, sattuman

kuristavat aallot liukenevat olemassaoloon

kuin pillerit joita nielemme niin ahnaasti

otsissamme välkkyvät suttuiset viisikulmiot

jotka pyörivät ympäri kuin ruletissa

salongeissaan seurapiirileidit itkevät

nykyisyyttä, sillä joskus he olivat jotain

ja nykyään kukaan ei ole mitään koska

jokainen haluaa olla kaikkea, ajatukset

synnyttävät kollektiivisia jännitteitä

jokaista aistia kiihotetaan tyhjyyden

orgasmiin, ehkä olemmekin lähestymässä

nirvanaa, ehkä kaikesta tulee ei-mitään

ehkä taivas sulaa niskaamme ja maa

murenee altamme, ehkä joku avaa

limsatölkin ja samassa koko maailma

räjähtää, ehkä opimme jotakin neljännestä

ulottuvuudesta kuuntelemalla tiskikoneen

hurinaa, ja takuulla runtelemme lapsemme

opettamalla heidät sisäsiisteiksi kuin koirat

meidän täytyy nielaista kaikki ja luopua

meidän täytyy ymmärtää ja olla

ymmärtämättä, kuunnella vanhoja

metsien rituaaleja, laukaista pysähtynyt

kello avaruuteen, huljuttaa jalkojamme

meressä, auttaa kristus tien yli, tuntea

hukkumisen pakokauhu, raataa niska

limassa itsensä ympärille kiertyvien

järjettömyyksien vuoksi, salata vaimoilta

pornokuvien katselu, tuijottaa television

testikuvaa tuntitolkulla koska se on

täynnä enkeleiden viestejä, ja niin, joskus

meidän on ryhdistäydyttävä, tajuttava

että kaikki on harhaa, että padot on

luotu koska kaikki ei voi olla yhtä aikaa

koska kaaosta ei lopultakaan voi ymmärtää

koska madot nakertavat aivoihimme

ja varjot häviävät itseensä, koska sammalet

höyrystyvät niin kuin aika, ja tänä yönä

tällä kertaa otan käteeni suitsukkeen

kävelen pitkin rautatietä ja siunaan junat

siunaan raiteet, siunaan kaikki hyvät ihmiset

ja pakotan ilman uppoamaan minuun

tänä yönä minä ymmärrän että mikään

ei koskaan mene niin kuin käsikirjoituksessa

ei niin kauan kuin kieltäydyn valitsemasta

kahdesta ääripäästä toisen, lakkaan pakenemasta

tarkoitusta ja tyhjyyttä, tänä yönä, tänä yönä

luen äänettömän loitsun ja toivon

tänä yönä

Laitoin uuden kappaleen linjoille vallan. Osoitteeseen: www.mikseri.net/neitsytkuolema, myös myspaceen: www.myspace.com/mmusiikki.

Koivistonkylä on todella tylsää aluetta. Asfalttia ja tylsiä taloja. En tunne täällä oikeastaan yhtään mitään. Tällä hetkellä minua ei masenna enkä ole iloinen. Olen Koivistonkylä. Haluaisin kirjoittaa, mutta olen lukossa.

Mitä kirjoitin 16.10.06 (se on yllätys itsellenikin):

olen mestari, olen paras pettämään
itselleni tehdyt lupaukset
usein en jaksa kaupungin hysteriaa
olen yrittänyt tarrata kaksin käsin todellisuuteen
vaikka se pakenee minulta
olen ollut iloinen,
olen tuntenut sympatiaa kaikkea kohtaan
olen laulanut pyöräillessä
lehdet ovat tippuneet kuolleen linnun
päälle, näen sen joka päivä
oo, miten joku voi olla niin konkreettisesti
poissa, fyysisesti siinä mutta vailla
tuntemuksia
oudot jumalat, piskuiset vesilammikot
ornamentit, tupakanmakuiset suudelmat
kyllä, vesi virtaa viemäreihin
joista kulkeutuu manalaan
sanokaa terveisiä kuolleille sukulaisille
koirille, suurmiehille
planeetoille ajalta ennen meitä
ehkä avaruus tosiaan on supistunut
ja avautunut äärettömästi
aika hullua, mutta loogista, kun
ajattelee, alkaa huimata
en usko jumalaan,
tai ehkä toisinaan sittenkin;
uskon voimaan jolla ylitetään logiikka,
kauneuteen jota ei voi kuvailla
siihen pieneen hetkeen kun kaikki
tuntuu selvältä ja vääjäämättömältä
siihen tekijään joka yhdistää kokonaisuudet,
sanalla sanoen sieluun, maailman sydämeen,
maanteihin jotka ovat kuin suonet
tästä lähtien haluan ymmärtää
asioita joita en ole jaksanut ymmärtää
niin, venyttää mieltä vielä vähän
ehkä haluankin palata johonkin
jota joskus pakenin
kävellä salaista polkua paikkaan joka on lämmin

-----------

Dharmapummeissa Ray Smith ihmettelee suuresti kun Japhy Ryder sanoo liftanneensa pää kaljuksi ajeltuna. Kalju pää nuorukaisella oli siis vielä 50 vuotta sitten hämmentävä asia.

Minulla ei oikeasti liiku nyt päässä yhtään mitään. Pitää varmaan aloittaa se meditointi. Mutten halua keksiä vain jotain juttuja päästä, vaan tehdä jotain oikeita, perinteisiä harjoituksia.

Kevätsateista tuli mieleen Oriveden Opisto ja se kun istuskelin ikkunalaudalla ja hörpin teetä, kun ulkona satoi. Kuuntelin Katatonian Last Fair Deal Gone Downia, Queens of the Stone Agen ekaa levyä ja Toolin Aenimaa, jotka tuovat aina mieleeni opiston ja haikean ja vähän oudonkin kevään, ja sen kun sitten lopulta jäin vielä opistolle suurimman osan jo lähdettyä kun esitimme lastennäytelmää, jossa soitin kilkuttimia ja esitin Sakari Saukkoa (minulla oli jopa yksi repliikki, jonka senkin munasin joka kerta). Taisimme sitten vielä harjoitella sitä kokeellista (silloin minusta mitätöntä) näytelmää, jota esitimme Helsingissä. Ollipekka sanoi minulle joskus baarissa pilkalliseen sävyyn "Sanos Mikko, kun olet Järjen Miehiä..." (viime yönä näinkin unta, jossa olimme jossakin talossa ja siellä oli Ollipekka ja jotain muita, en muista unesta paljonkaan, paitsi että otin Ollipekan lautaselta jotain ruokaa oman ruokani sekaan ja kun söin sitä meinasin oksentaa koska siinä oli jokin todella ällöttävä maku). Opistoaikoina olinkin todella Järjen Miehiä, mutta samaan aikaan myös olin täysin tunnelmissa siitä avoimuudesta, impulsiivisuudesta ja valmiudesta toimintaan, joka siellä vallitsi. Tuntui, että kaikki se pidättely, jota olin joutunut harrastamaan purkautui. Nuorisovaltuustoajat muistan myös toimintana, joka oli hyvää vastapainoa Järjen toiminnalle. En ole vieläkään päässyt eroon tästä kahtiajakautuneisuudesta. Paitsi että tuntuu, että tällä hetkellä patoan vähän molempia energioita. Haluaisin purkaa puhdasta vapautuneisuuden energiaa musiikkiin, mutta tuntuu, että kaikki projektit ovat koko ajan jäissä realistisuuden nimissä (niin, tekisi mieli ajatella, vittuun realistisuus, mutta sano se nyt esimerkiksi miehelle, joka sai juuri vauvan - muuten, lapsen saanti ja kasvatus on asia, joka on sen verran pyhä, että siitä harva haluaa tehdä pilkkaa; mikä on oikein). Mikan ja Jarnon kanssa soittelu oli todella hauskaa, ja sitä toimintaa mielelläni kehittelisinkin. Minulla oli jo pari uutta ideaakin, mutta varmaankin unohdin ne. Juuri äsken muistin toisen. Olikohan edes toista? En tiedä missä vaiheessa avasin mieleni tuntemattomalle. Se oli vaivihkainen prosessi. Varmaankin tutut Stalkerit ja Sirkukset, jotka olivat sopivassa suhteessa älyllisiä ja transsendentteja, kampesivat tietyn rajan yli. En muista miksi halusin lukea Jungia, mutta sehän oli aivan viimeinen pisara. Olin töissä taidemuseolla ja siellä lueskelin aivan irtaantuneena tästä todellisuudesta ja kirjoittelin vahvasti innoittuneita muistiinpanoja pienenpieniin muistivihkosiin - siellä puhuttiin mm. androgyynistä Kristuksesta ja Itsestä, osa odottaa vieläkin pääsyä novelliin, jota on valmiina yli kymmenen sivua, eikä se varmaan valmistu koskaan. Sitten meni pari vuotta, joista en oikein muista paljoakaan, taisin pohdiskella rituaalin ja musiikin suhdetta, lukea Jim Morrisonista ja jotain pientä, kaikenlaista. Sitten muutin Petsamoon ja menin puu- ja metallityöpajalle. Tämän ajan muistan todella hedelmällisenä ja tasapainoisena. Petsamo oli todella rauhoittava ja ihana paikka mieltä hajoittavan keskusta-asumisen jälkeen. Siellä koin aika panteistisia kokemuksia. Viehätyin ruohosta, kissoista, aidoista, tyhjistä paikoista, kuvitelluista tiloista. Ja kirjoitin ehkä ensimmäiset varteenotettavat runoni. Helsinkiin muutto on käsittelyn kohteeksi niin laaja-alainen ja vaikea, että en taida sanoa siitä mitään nyt. Paitsi että siellä oli paljon sellaista vapautuneisuuden energiaa ja hetken mielijohteiden toteuttamista, joka oli hyvä asia, mutta pitkäjänteisen toiminnan puuttuminen varmaankin johti siihen, että yhtäkkiä oltiin maijan edessä hysteerisenä huutamassa. 

hautalehti hedelmät pöydällä hedelmät sateessa sade yksin siinä silmä kulunut vaahterakaipaus aamujen kankea nousu silmä silmä siinä silmä pimeys joka tarttuu aurinko joka kulkee iholla sade niin sateinen silmä kankea kulunut tammenjuuri hetki joka katosi joka oli mieletön hetki kaipaus tarttui minua päästi minut oli minussa nauru hymy iholla valoton yö portaat katolle yhteinen hetki vajoava kuumeinen pyörre lause joka ei ottanut muotoutuakseen väärä sana kadonnut hetki kreikkalainen kaipaus työmiehen eloton ilme aamu valo pöllyävä olemassaolo raateluhampaat kaikki tai ei mitään sipuli minua vain itkettää tästä rappuset katolle pilviin muodottomiin pursuaviin pimpelipompeliunelmiin aika teki tehtävänsä sitä kai halusit sade yksin valtava ammottava kita valon hetki keskellä naurettava ikuisuus kulkurin kello taskunauris hammas kaiku liperi silmä hymy pysy siinä älä pysy älä lupaa konttaan kohti pimeyttä en jaksa valossa silti se tulee minä aion teeskennellä jään valoon katso äiti ii-hoo joskus vielä onnistun

Oi kuinka kaipaankaan aikoja jolloin olin oma itseni.

painomuste valuu sieraimistasi sisään, mutta et olekaan ehjä,
et kaipaa liljojen vapinaa, etkä muistanut valehdella aamua,
satapäin ihmisiä kantaa kristuksen aavekuvaa pitkin mielisairaalan käytäviä,
siellä ei ole kattoa eikä sade koskaan saavuta sitä, ei turhaa lausetta,
ei kapinaa, ei herkkusieniä aamupalaksi, ainoastaan iltaisin ja silloinkin muhennoksena,
pojat kolisuttelevat peltejä kellareissa, he muistavat kaikki lapsuutensa rantapäivät,
kuinka isän uimahousut tipahtivat veden alla ja eero varasti ne, piilotti pyyhkeensä alle,
niin, siinä kai on vaihtoehtoisen universumin syntymä ja paljas kauneus, jonka
otit käteesi kuin haluaisit tarttua elämään kaikin mahdollisin
keinoin, eikä se koskaan saavuta meitä, 
ei ole päivä,
ei ole ilta,
ei mikään kosketa minua,
koska se mikä minua kosketti on pelkkää savua, jonka läpi käsi työntyy,
kävelen kadulla,
katu on sulaa massaa, käteni ei ole minun,
älä-lä sano että

lävistä minut täydellisesti hyvyys

oletko siellä, kuuletko minua?
onko minun ajatuksillani väliä, siinä mitä tunnen ja kuinka se kaikki on niin vahvaa ja kommunikoivatko henget jollakin hienovaraisemmalla tasolla,
on kuin en enää hengittäisi tavallista ilmaa,
on kuin maailma astuisi minuun ja olisin tehnyt sovinnon kaiken kanssa,
ooooo, p-p-p-p-p, horjun ja tärisen, en tiedä osaanko kaikkea tätä enää,
kunpa voisin olla tässä ikuisesti, kunpa voisin olla yhtä ihoa ja kadota onnellisiin sattumiin, tai ehkä sittenkin varmuuteen,
yksisiipiset perhoset räpiköivät marmorikuulien seassa
ja talossa huoneissa tyhjissä teollisuusrakennelmissa kaikuu vain yksi nimi

Suosittelen No New York -kokoelmaa kaikille. Todella yllättävää kamaa. James Chancen tuotanto muutenkin vaikuttaa erityisen kovalta kamalta.

Postilla uhkaa alkaa päätä kiristää, kun lähituntumassa soi joka päivä jokin oksettavin hittiradio. En kerta kaikkiaan ymmärrä hittiradioiden konseptia. Maailma on täynnä mahtavaa, upeaa, ilman epäilystä kuulemisen arvoista musiikkia. Radio voisi ennen kaikkea olla väline, josta kuulla UUTTA musiikkia. Vähintään voisi olettaa, että samalta levyltä voisi soittaa rinnakkain useampaa kuin yhtä kappaletta. Myönnän, että Sturm und Drangin uusin hittikappale kuulosti minusta ihan hyvältä (jossakin hevinostalgisessa mielentilassa), mutta nyt kun olen kuullut sen yli 20 kertaa, en enää ole ihan samaa mieltä. Mitä tarkoitusta palvelee soittaa samoja kappaleita uudestaan ja uudestaan, kun tiedossa on, että työpaikoillakin (joissa radiota yleisemmin kuunnellaan) sama kanava soi koko päivän ajan? Kyseessä lienee yhtälö, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä minkään muun kuin rahan vallan kanssa.  

Miksi työpaikoilla yleensä kuunnellaan radiota? Siksi kai, että kukaan ei oikeasti kuuntele sitä. Vai kuunteleeko, en minä tiedä. Kun itse kuulen musiikkia, kiinnitän siihen väkisinkin huomiota. Ärsyttävä kappale vaikuttaa minuun todella. Potenssiin sata kun sen kuulee jatkuvasti. Taustamölyn tarkoitus on kai rentouttaa tai saada aika kulumaan. Mutta koska hittiradioiden konsepti kappalevalikoimineen on niin tuskastuttava ja minulle täysin vieras, joudun niiden äärellä suorastaan henkisesti koetukselle.  On kuin joutuisi kuuntelemaan jotakin kihisevää ja sirisevää ääntä.

Miksi hittiradiot sitten toimivat niin kuin toimivat? Ei kai kukaan tosissaan halua edustaa sitä mitä ne edustavat? Onko suurilla levy-yhtiöillä jotain kieroja ja huomaamattomia keinoja pitää hittiradiot täydellisesti talutusnuorassaan? Koska eiväthän ne edes soita kaikkia suosituimpia artisteja, vaan valikoiman tietynlaisia suosittuja artisteja. Olen jotenkin hämmentynyt koko konseptin kerta kaikkisesta älyttömyydestä ja vähäjärkisyydestä. En ole pitkään aikaan tullut ajatelleeksi asiaa, koska olen onnistunut välttämään ja siten unohtamaan koko hittiradiot. Nyt olen joutunut takaisin pahuuden äärelle. Niiden olemassaolo nykyisessä muodossaan tuntuu minusta täysin käsittämättömältä. Enkä ymmärrä lainkaan ihmisiä, jotka ovat vapaaehtoisesti niiden kanssa tekemisissä tekijöinä tai vastaanottajina.

Top 5 ällötyskappaleet:

Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Se ilmeisesti ainoa kappale joka uusimmalta levyltä löytyy
Foo Fighters: Kappale jossa lauletaan: "What if I said you're not like the others"
Anna Abreu: Ivory Tower
Joku ällötys jossa lauletaan "Weio-weiou-weiou-wei"
Kaikki yleensä naisartistin laulamat slovarit jotka välittävät opittua, tyhjää tunnetta